Tapetut raakut ja yritysvastuudirektiivi

Tapaus Stora Enso ja tapetut raakut on kamala esimerkki siitä, miten ylimielisesti ja välinpitämättömästi yrityksissä edelleen suhtaudutaan ympäristöön.

Se, oliko kyseessä metsäkoneyrittäjän omavaltainen toiminta vai Stora Enson hiljaisesti hyväksymä käytäntö, ei oikeastaan ole oleellista. Viime kädessä vastuu on Stora Ensolla, ja sitä vastuuta yhtiö ei nyt kantanut.

Tapaus nostaa hyvin esiin sen, miten suuri ristiriita voi olla ison yhtiön julkilausuttujen vastuullisuusperiaatteiden ja käytännön toiminnan välillä. Tänä päivänä kansainvälisten suuryritysten toiminta on organisoitu siten, että vasemman käden on vaikeaa tietää, mitä oikea käsi touhuaa. Oma organisaatio on jakautunut liiketoimintasiiloihin ja maaorganisaatioihin, joiden välillä tieto kulkee vähän miten kuten. Kaikki mahdollinen on ulkoistettu alihankkijoille, jotka käyttävät alihankijoita, jotka käyttävät alihankkijoita, jotka käyttävät alihankkijoita ja niin edelleen. Kun vielä tulos- ja kustannuspaineet ovat kovat, tapahtuu kaikenlaista — lievimmillään pientä mutkien oikomista ja sääntöjen venyttämistä, pahimmillaan vakavia rikoksia.

Kun yritykset puhuvat omavalvonnasta, se oikeastaan tarkoittaa, että todella paljon jää valvomatta ja otetaan tietoinen riski, että välillä rytisee. Ja toivotaan, ettei rytise liian pahasti ja että rytinät unohtuvat nopeasti.

EU:n yritysvastuudirektiivi tehtiin juuri tämän vuoksi. Sen kunnianhimoisena tavoitteena on pakottaa yritykset oikeasti valvomaan sitä, mitä tällä hetkellä on melko mahdotonta valvoa, ja oikeasti priorisoimaan sitä, ettei voiton maksimointi johda myös inhimillisen kärsimyksen ja luonnon tuhoamisen maksimointiin.

Mielenkiintoista nähdä, minkälaisia vaikutuksia direktiivillä on yritysten liiketoimintaan. Voisiko se olla esimerkiksi jotain tällaista:

– Pohditaan tosissaan, voiko nykyistä liiketoimintaa ylipäätään pyörittää vastuullisesti. (Aina voi toivoa.)

– Pohditaan tosissaan, kuinka hajautettua toimitusketjua on mahdollista operoida vastuullisesti. Otetaan ehkä joitakin toimintoja takaisin itselle, keskitetään töitä hyviksi havaituille alihankkijoille, priorisoidaan alueita, joilla riskit ovat alhaisia ja hallittavissa, divestoidaan liiketoiminnan rönsyjä.

– Asetetaan tiukempia kriteerejä alihankkijoille ja yhteistyökumppaneille, kovennetaan sopimussakkoja ja muita sanktioita. Päätetään, että tietyt asiat ovat deal breakereita — ei lähdetä yhteistyöhön lainkaan, jos vaikkapa alihankkijalla ei ole kirjallisia työsopimuksia tai kunnollisia prosesseja ympäristövahinkojen torjuntaan.

– Panostetaan enemmän sekä oman henkilöstön että toimitusketjun vastuullisuusosaamisen kehittämiseen.

– Tuetaan pieniä ja köyhissä maissa toimivia alihankkijoita rahallisesti, jotta nämä voivat tehdä tarvittavia investointeja esimerkiksi uusiutuvaan energiaan, jätevesien käsittelyyn tai työturvallisuuteen.

Aika näyttää. Se on jo tiedossa, että aika paljon pitää monen asian parantua.