Toimiiko nollatoleranssi vastuullisuustyössä?

Olen viime aikoina miettinyt paljon nollatoleranssin käsitettä. Moni organisaatio kertoo, että heillä on nollatoleranssi esimerkiksi kiusaamiselle tai häirinnälle. Tarkoituksena on ilmineerata jämäkkää asennetta ongelmaa kohtaan.

Henk koht koen, että nollatoleranssi on käsitteenä kärsinyt melkoisen inflaation. On tullut nähtyä sen verran monta esimerkkiä kouluista ja urheiluseuroista, joissa on "nollatoleranssi kiusaamiselle", mutta joissa silti kiusataan. On työpaikkoja, joissa on "nollatoleranssi häirinnälle", ja silti niissä on häirintää. Ja toki on Petteri Orpon hallitus, jossa on "nollatoleranssi rasismille", ja silti hallituspuolueet ovat keskellä rasismikohua harva se viikko, ja yksi hallituspuolueista kieltäytyy sitoutumasta rasisminvastaiseen ohjelmaan.

Huomaankin tulkitsevani "nollatoleranssia" enemmänkin viitteenä siitä, että organisaatio pyrkii kieltämään ongelman olemassaolon kuin että organisaatio tarttuisi ongelmaan jämäkästi.

Paitsi julkisuuskuvan kannalta, nollatoleranssi voi olla ongelmallinen myös käytännön näkökulmasta. Kun johto viestii, että organisaatiossa on nollatoleranssi, se voi ohjata henkilöstöä hyssyttelemään ja lakaisemaan maton alle esiin nousevia tapauksia. Tapauksen avoin käsittely kun olisi merkki siitä, että nollatoleranssin ylläpitämisessä on epäonnistuttu.

Vastuullisuustyössä ollaan tekemisissä monien sellaisten asioiden kanssa, joiden olemassaoloa ei kukaan halua kuvitella omalle työpaikalleen. Kohtaan usein ajattelutapaa, että "ei meillä Suomessa" ole esimerkiksi ihmisoikeusloukkauksia. Paitsi, että on – useilla toimialoilla ja hyvin törkeitäkin tapauksia.

Vastuullisuusraportoinnissa pitäisi hyvin inhorealistisesti tarkastella maailman nurjaa puolta ja arvioida, mitkä inhimillisen toiminnan pahimmista puolista saattavat koskettaa omaa organisaatiota – jos ei suoraan, niin esimerkiksi toimitusketjun kautta.

On ymmärrettävää, että yrityksissä tulee selkäydinreaktiona nollatoleranssidefenssi. Voi tuntua siltä, että jos myöntää edes teoreettisen mahdollisuuden olemassaolon, se jotenkin tahraa koko organisaation. Ja toki myös aiheuttaa lisää raportoitavaa.

Mutta jos ongelman – vaikka teoreettisenkin – mahdollisuuden kieltää, ei voi myöskään toimia ongelman ehkäisemiseksi. Ja on paljon heikommat edellytykset käsitellä ongelmatilannetta kunnolla, jos teoria muuttuukin käytännöksi.

Siksi nollatoleranssin sijaan kaipaan organisaatioilta avoimempaa suhtautumista siihen, että maailman nurjat puolet ihan oikeasti voivat koskettaa meitäkin. Kun esimerkiksi myöntää, että kiusaamista voi meidänkin työpaikallamme tapahtua, on myös paljon paremmat edellytykset ratkaista tilanteet fiksusti.

Mitä sinä ajattelet nollatoleranssista? Onko se toimiva lähestymistapa?